Tänään, 15. lokakuuta, vietetään kansainvälistä maaseudun naisten päivää. Vuodesta 1995 asti vietetyn YK:n teemapäivän tarkoituksena on huomioida naisten rooli maaseudun kehittäjinä, viljelijöinä, metsänomistajina ja yrittäjinä sekä hyvinvoinnin turvaajina. Juhlapäivän haastattelussa ammattiemäntä, opettaja, kyläpäällikkö ja nykyinen Paimionjokiyhdistyksen toiminnanjohtaja Marjukka Kulmala.
Maaseudulla on naiskato – tarkemmin sanottuna korkeasti koulutettujen nuorten naisten kato. Sataa 18–29-vuotiasta naista kohti maaseudulla asuu 136 samanikäistä miestä. Erot kaventuvat vuosien karttuessa ja vanhimmissa ikäluokissa naisia onkin jo selkeä enemmistö, mikä selittyy naisten korkeammalla eliniällä.
Suunta on ollut sama jo 60-luvulta asti, jolloin kaupungistuminen alkoi kiihtyä. Naiset eivät enää jääneet maatilojen emänniksi, vaan hankkivat oman uran, joka oli helpompi löytää kaupungista. Asia alkoi huolettaa yhteiskunnallisessa keskustelussa 80-luvulla, kun nähtiin, miten se vaikuttaa myös syntyvyyden laskuun. Viime vuosina naisten kaupungistumista on vauhdittanut kyläkoulujen ja terveyskeskusten lakkauttaminen, sillä opettajista ja hoitoalan ammattilaisista suuri osa on naisia. Työ on se, joka maaseudulle vetää ja siellä pitää.
Yliopistolta lantaa luomaan
Paimiossa kasvanut Marjukka Kulmala piti aina itsestään selvänä, että haluaa elää maaseudulla. Lukion jälkeen hän lähti opiskelemaan biologiaa Turun yliopistoon, mutta heti valmistumisensa jälkeen hän palasi maaseudulle ja perusti perheen. Muutamia vuosia hän toimi opettajana, mutta sitten hän ryhtyi ammattiemännäksi Kaiturin tilalle Maskuun, jossa hän pitää vieraille opastettuja kierroksia tilan historiasta, eläimistä ja maalaiselämänmenosta.
– Meillä on lampaita, lehmiä, kanoja, kaksi kissaa ja kaksi kania. Siat ovat tulleet aina keväällä ja sitten ne on teurastettu syksyllä. Kun eläimet teurastetaan kotona, ne saavat kuolla ilman kuljetuksen ja teurastamon aiheuttamaan stressiä. Olen myös vierailijoiden kanssa ottanut usein sikoja rapsutellessa puheeksi sen, mistä ruoka tulee, hän kertoo.
Kulmala on myös aktiivinen kotiseutu- ja kylätoimija. Jo teini-ikäisenä hän toimi aktiivisesti Paimiossa Sukselan kyläyhdistyksessä. Maskuun muutettuaan hän ryhtyi Pakaisten kyläyhdistyksen puheenjohtajaksi, eli omien sanojensa mukaan kyläpäälliköksi.
Hän kuuluu myös Maskun maa- ja kotitalousnaisiin ja profiloituu vahvasti maaseudun yrittäjänaiseksi.
Nykyisin on entistä helpompaa valita elää maaseudulla, sillä sekä liikenne- että tietoliikenneyhteydet alkavat pelata jo joka puolella. Kuitenkin Kulmala toivoo, että myös luonnolle ja eläimillekin jäisi tilaa.
– Moni sanoo, ettei susi kuulu asutulle alueelle, mutta mitä jos ihmisiä asuu ihan joka paikassa? Ajattelen, että susi kuuluu Suomen luontoon paljon enemmän kuin ihminen. Siksi meillä pitäisi olla erämaata, jossa ne saisivat vaeltaa rauhassa, hän punnitsee.
– Turun seudulla maaseutu on kuitenkin niin lähellä kaupunkia, että sillä on asuinpaikkana vain voitettavaa, hän jatkaa.
Paimionjokiyhdistyksen toimintaa johtamaan
Kesäkuussa Marjukka Kulmala aloitti Paimionjokiyhdistyksen toiminnanjohtajana. Kyseessä on puolipäivätyö, mikä sopii Kulmalalle hyvin, sillä näin hän pystyy jatkamaan myös yritystoimintaansa Kaiturin tilalla ilman, että rakennukset kaatuvat niskaan. Lisäksi hänellä on Paimionjokeen niin vahva side, että työhakemusta lähettäessään hän oli jo varma, että hän olisi kyseiseen työhön paras tekijä.
– Kun kävin Paimion yläastetta, meillä oli vuonna 1993 Paimionjoki-teemaviikko. Silloin innostuin Paimionjoesta, sen niityistä ja niittykasveista: arkeofyyteistä, jotka kertovat muinaisuudesta, hän muistelee.
Jo heti teemaviikon jälkeen Kulmalalla oli gradun aihe selvä. Enää piti päästä lukioon ja sen jälkeen yliopistoon, jotta hän pääsisi kunnolla tutkimaan Paimionjokilaakson perinnebiotooppeja. Näin myös kävi.
– Lukion jälkeen minua haastateltiin Kunnallislehteen. Jutussa luki jotenkin niin, että nyt Marjukka on jo täysin tympääntynyt koulunkäyntiin ja mieluiten hän vain haravoisi ketoja. Se oli ihan tottakin. Silloin olin niin kyllästynyt koulussa istumiseen, että opettajaa minusta ei ainakaan pitänyt tulla. Toisin kuitenkin kävi, hän naurahtaa.
Yksi syy siihen, miksi Kulmala niin paljon innostui Paimionjoesta, oli toinen maaseudun nainen: Viri Teppo-Pärnä.
– Hän toimi Paimionjokiviikolla oppaanamme ja oli todella innostava ja hyvä selittämään asioita. Hän oli sellainen persoona, jota en ollut koskaan ennen tavannut ja hän myös avasi silmäni omaan kotiseutuuni, kiittelee Kulmala.
Viri Teppo-Pärnän kautta Kulmala lähti mukaan myös Askalan ketoleirille ja myöhemmin hakemaan hankerehoitusta Askalaan silloisesta POMO-ohjelmasta (paikallinen, omaehtoinen maaseutuohjelma), joka edelsi nykyistä EU-rahoitteista maaseutuohjelmaa. Nykyään hankehakemusten kirjoittaminen onkin hänelle jo tuttua puuhaa.
Paimionjokiyhdistys perustettiin 10 vuotta sitten käynnistämään ja ylläpitämään vedenlaatua ja virkistyskäyttöä parantavia käytännön hankkeita.
– Paimionjoki on suurin Saaristomereen laskeva joki ja sitä kautta myös sen suurin ravinnekuormittaja. Saaristomeri on nyt tosi huonossa jamassa ja sen eteen pitää tehdä pitkäjänteistä työtä. Se on jo selvää, että minä en enää omana elinaikanani ehdi nähdä tervehtynyttä Saaristomerta, mutta pitää toivoa, että ihmiset jatkavat työtä niin, että joku joskus saa nähdä lopputuloksen, hän pohtii.
Kulmala kutsuu itseään tiedeuskovaiseksi. Hän kasvoi maailmassa, jossa tieteilijät jo kirjoittivat ilmastonmuutoksesta, mutta asiaa ei otettu vakavasti.
– Oli aika järkyttävää aikuistua sellaisessa maailmassa. Siksi haluan itse elää niin, että yritän edes jotain. Tällä työllä on selkeästi sellainen merkitys, että maailma muuttuu paremmaksi, hän sanoo.
Tähtäimenä mummous maaseudulla
Tällä hetkellä Kulmalan lapset ovat teini-ikäisiä, joten ihan vielä hän ei odottele lapsenlapsia. Mutta maalaismummon identiteetti on jo syntynyt. Siksi hän on ajatellut, että voisi hyvin alkaa toimia varamummona jollekin lapselle, joka pitää eläimistä. Tai vaikka kutsua tukiperheitä vierailulle Kaiturin tilalle. Nyt kun opastetut kierrokset ovat koronan vuoksi jäissä, eläimet kaipaavat rapsutuksia.
Vaikka elämä maistuukin maaseudulla, kyllä Kulmala joskus kaipaa myös kaupunkia – sen valoja, asfalttia ja näyteikkunoita.
– Erityisesti viime talvena kaipasin kaupunkiin, kun koko talven satoi vettä ja maatilan töitä piti tehdä nilkkoja myöten mudassa. Muistan elävästi, miten jouluaattona työnsin vesisateessa sontakottikärryjä mutaan uponneena ja mietin, että tästä kun selviä, pääsen suvun yhteiselle jouluaterialle, hän muistelee nyt jo hymyillen.
Janica Vilen