Haloo maaseutu pyysi lukijoitaan lähettämään omia joulumuistojaan muiden lukijoiden iloksi ja joulumielen herättämiseksi. Muistoja saatiin yhteensä yhdeksän, joten julkaisemme ne kaikki, mutta nimettöminä. Nyt on aika äänestää omaa suosikkia!
Eniten ääniä keränneen joulumuiston kirjoittaja pääsee päättämään, mille Varsinais-Suomen maaseudulla toimivalle yleishyödylliselle yhdistykselle Haloo maaseutu lähettää 100 euroa joulurahaa. Lisäksi kirjoittaja palkitaan Varsinais-Suomen Kylien uudella Kylän historia eläväksi -kirjalla. Klikkaa äänestämään tästä! Äänestysaika päättyy maanantaina 20.12. klo 12.
JOULUMUISTOT:
1. Kaksin verroin jouluiloa
Yhtenä jouluna olimme päättäneet vaihtaa lahjoja, mutta pukkia ei erikseen kutsuttu, koska paikalla oli vain aikuisia. Ruokailun jälkeen osa porukasta alkoi siivota keittiötä, osa kellahti sohvalle ruokalevolle, joku laittoi joulumusiikkia soimaan, yksi joukosta lähti omien sanojensa mukaan tupakalle ja toinen yläkertaan päiväunille. Kun keittiö oli siivottu, yläkerrasta kuului mekastusta ja pian portaita pitkin asteli piipusta sisään tullut joulupukki. Kun hän pääsi olohuoneeseen, ovelta kuului koputus. Ja ennen kuin kukaan ehti mennä vastaan, ovi jo aukesi ja eteiseen asteli toinen joulupukki. Ja näin saivat jouluun jo vähän väsyneet aikuiset jouluiloa kaksin verroin.
2. Joulurauhanturvaaja
Nyt alkavat olla taas ne ajat, kun paatunut ja kaiken kokenut maaseudun kehittäjäkin alkaa herkistyä. Joulu lähestyy ja ehtymätön tarmo siirretään kyliltä kotioloihin. Turku julistaa joulurauhan ja Vanhalla suurtorilla käynnin jälkeen kumisaappaat ripustetaan kuivumaan takan ääreen. Lumitöihin ei Varsinaisessa Suomessa kauheasti joulun tienoilla uppoa aikaa, joten minäkin miesoletettuna olen panostanut perheen juhlaruokahuoltoon. Keittiöhommiin antaisin kuitenkin kokemuksen syvällä rintaäänellä pari vinkkiä joulurauhan turvaamiseksi.
Ensimmäinen vinkki kuuluu: olkaa tarkkoja mittayksiköiden kanssa.
Innostuin taannoin tekemään itse lempijouluruokaani, imellettyä perunalaatikkoa siis. Luin silmä kovana ohjeita ja lisäsin muun muassa 5 dl siirappia, kuten ohjeessa aivan selkeästi luki. Jo tekovaiheessa perheen tarkkasilmäinen emäntä huomautti laatikon yllättävän tummasta väristä. Maistamisvaiheessa havahduin minäkin. Laatikon ensivaikutelma kielenkärjessä oli melko outo ja lusikallisen päästyä suun perukoille olin valmis epäilemään potentiaalista polonium-myrkytystä. Ja niinhän se oli, että siirapinlisäyksen oikea mittayksikkö olisi ollut tl eli teelusikka eikä suinkaan dl. Alusta asti vaan koko projekti uusiksi eli perunoita kuorimaan mars!
Enpä olekaan sen erän perästä perinneruokia ryhtynyt itse vääntämään, joulumyyjäisistä laatikot hakemalla jää laatuaikaa perheellekin. Ja parempi mieli. Asiaan mitenkään liittymättä, olen myös hankkinut lukulasit.
Joulukeittiössä sählääminen taitaa kyllä kulkea suvussa, tokikaan en seuraavan spektaakkelin päätähteä henno paljastaa tädikseni. Vinkki numero kaksi liittyy hänen kauttaan joululeipomuksiin: katsokaa ainakin kaksi kertaa, mitä kaikkea uuniin tulee laitettua.
Kuten tiedetään, joulutortuilla on ikävä tapa avautua uunissa ja siksi ne niputetaan cocktail-tikuilla tai vastaavilla yhteen. Anonyymi sukumme naishenkilö valitsi nimenomaan vaihtoehdon ”tai vastaavilla”. Kun muita tikkuja ei ollut saatavilla, hän laittoi pellille ladotut tortut tulitikuilla kauniiksi tähdiksi. Näin hän oli toiminut ennenkin vastaavassa tilanteessa. Tosin hän oli aiemmin aina muistanut pätkäistä tikuista ruutipään pois ennen uuniin laittamista. Nyt näin ei käynyt. Siinä perheessä vietettiinkin sitten jouluaaton ohella samanaikaisesti myös uutta vuotta; sen verran reipas pauke uunista kuului.
Jos näistä kahdesta vinkistä nyt jotain yhteenvetoa pitäisi tehdä, niin se voisi olla: suosikaa joulun perinteitä myös keittiössä, mutta antakaa jonkun muun tehdä se.
3. Feliz Navidad!
Olin asunut Espanjassa noin 8 kuukautta, kun postilaatikkooni alkoi ilmestyä postia henkilölle Feliz Navidad ja pian myös lauluja tästä mystisestä henkilöstä alkoi kuulumaan joka puolella. Ihmettelin pitkään, kuka on tämä Feliz ja miksi hänen postia tulee jatkuvasti. Useampi viikko meni ennen kuin ymmärsin, että Feliz Navidad ei ole henkilö, vaan hyvän joulun toivotus.
4. Pinkie Pie
Minä ja poikani olimme kävelemässä kauppakeskuksesta kotiin joulukantamuksien kanssa. Edellämme käveli kaltaiseni nuorehko äiti tyttärensä kanssa. Tyttö oli alle esikouluikäinen, ja hänellä oli Pinkie Pie-ilmapallo, joka herätti huomioni: vappupallon näkeminen talvipakkasilla ei ole kovin tavanomaista.
Minä ja poikani poikkesimme lähipuiston toiseen päähän päästyämme eri suuntaan kuin äiti ja tyttö. Ylitimme kävelytien. Tuolloin alkoi toiselta puolen tietä kuulua pikkutytön jäätävää itkua. Käännyimme ja näimme vaaleanpunaisen poni-ilmapallon leijailevan ylös taivaalle: se oli päässyt irti nauhasta. Kiljaisin “ei”, koska tytön tunnetila tarttui minuun, ja toivoin, ettei tilanne päättyisi niin surkeasti kuin se näytti olevan päättymässä. Samalla hetkellä pallo lähtikin oudosti laskeutumaan! Kohta se leijaili kauempana tarttumiskorkeudella.
Mietin, miten voisin hakea pallon? Minulla oli raskaat joulukantamukset enkä voinut jättää poikaani vahtimatta autotien viereen. Tällä hetkellä pallon suuntaan ajanut henkilöauto hidasti vauhtia ja ajoi jalkakäytävän sivuun. Autosta hyppäsi ulos keski-ikäinen mieshenkilö, joka meni ottamaan pallon kiinni. Tyttö ja hänen äitinsä juoksivat miehen luokse, joka ojensi pallon tytölle. Niin tytölle ja tämän äidille, pelastustyön suorittaneelle miehelle kuin minulle ja pojalleni tuli varmasti yhtä hyvä mieli siitä, että Pinkie Pie palautui turvallisesti tytön kätösiin! Olisi ollut lapselle surkea alustus jouluun, jos hänen henkilökohtainen, talvipimeyteen väriä tuonut, ilopillerinsä olisi kadonnut sen sileän tien.
Poikani kanssa juttelimme loppumatkan tilanteesta, ja kotieteiseen päästyämme poika totesi, että olipa hyvä mies, kun auttoi tyttöä. Sanoin pojalle, että tuolle miehelle varmasti tapahtuu jotain kivaa ennen joulua, koska hyvät teot palkitaan aina jollakin tapaa, ei ehkä heti mutta jonkin mutkan kautta. Sanoin, että tästä syystä kannattaa aina olla toisille kiva, jos vain on mahdollista: hyvyys ruokkii hyvyyttä.
5. Joulukuusi pelasti hengen
Omassa lapsuudessani joulukuusi haettiin metsästä isän kanssa aina vasta aattoaamuna. Ollessani muistaakseni 6-vuotias, lähdimme etsimään metsän kauneinta kuusta aamulla muun perheen vielä nukkuessa. Läheinen joki oli jäätynyt, joten pääsimme helposti sen yli paremmille kuusiapajille. Kun kuusi oli valittu, alkoi paluumatka kotiin. Minä kävelin edellä ja isä raahasi kuusta perässä. Itse pääsin jäätyneen joen yli leikiten, mutta isän paino rikkoi jään. Onneksi pitkä kuusi jäi makaamaan jään päälle, joten kuusen vartta pitkin isä sai vedettyä itsensä pikkuhiljaa hivuttamalla takaisin jään päälle. Itse odotin isän toiveesta koko ajan joen törmällä ja toivoin parasta. Isän päästyä ylös, kiirehdimme kotiin juoksujalkaa, koska isä oli litimärkä ja kylmissään. Ehdotin, että hän jättäisi kuusen metsään, jotta pääsisimme nopeammin kotiin, mutta hän tokaisi, että tätä kuusta hän ei jätä mistään hinnasta, sillä se pelasti hänen henkensä. Niin kuusi pääsi kunniapaikalle tupaamme ja sinä vuonna se koristeltiin erityisellä huolellisuudella.
6. Kuka uskoo joulupukkiin?
Joulun aikana lapset punnitsevat uskoaan joulupukkiin ja sen suhdetta puolestaan lahjoihin. Varsinkin ensimmäisellä ja toisella luokalla tuota taikuutta horjutetaan koulukaverien, isompien sisarusten ja samoissa harrastuksissa käyvien kautta. Eräänä jouluna serkkuni, tuolloin ykkösluokkalainen, jaksoi koko päivän ja illan selitellä muille, kuinka suvun joulupukkina on hänen serkkunsa – minä.
Tätä teoriaa tuki vahvasti minun katoamiseni puolen päivän jälkeen jouluruokapöydästä ”jalkapalloharjoituksiin”. Epäilys sai vain lisää vettä myllyyn.
Isäni toimi kuljettajana viedessäni joulun sanomaa useisiin koteihin pukeutuneena punaiseen nuttuun. Olisikohan ollut toiseksi tai kolmanneksi viimeinen keikka, kun aloin voida pahoin. Teimme nopean vaihdon, jossa isäni puki pukin tamineet, ja minä hyppäsin kuskin paikalle. Kun sitten ajomatka päättyi lopulta sukujouluumme loikin taloon sisälle. Hetkeä myöhemmin paikalle ilmestyi joulupukki. Serkkuni katsoi pitkään minua ja joulupukkia samassa huoneessa, kiipesi pukin syliin, ja säilytti uskonsa vielä yhden joulun. Hymyillen ja onnellisena.
7. Jouluhenkeä mummonmökissä
Lapsuuden jouluista on parhaiten jäänyt mieleen se, kuinka ihanaa oli, kun oli paljon ihmisiä viettämässä joulua yhdessä. Vietin lapsuuden jouluaatot perheeni kanssa aina mummoni luona, jonne kerääntyi myös äitini sisaruksia lapsineen. Meitä oli pienessä mummonmökissä jouluaattoa viettämässä usein viitisentoista ihmistä, joista lapsia oli puolenkymmentä. Jouluateriat piti syödä kahdessa vuorossa, koska ruokapöytä oli sen verran pieni, että sen ääreen mahtui enintään kahdeksan ihmistä. Ruokailun jälkeen oli vuorossa aaton kohokohta eli joulupukki. Muistelen lämmöllä tätä lapsuuden jouluaattojeni iloista hulinaa elämäni loppuun asti!
8. Suuri kuusihuijaus
Meidän kodissa oli koko lapsuuteni ajan aina kaikkein kaunein joulukuusi. Tuuhea, tasainen ja täynnä käpyjä. Vasta isäni kuoltua sain selville suuren huijauksen, kun äitini kutsui minut avuksi tekemään jouluvalmisteluja.
Sen sijaan, että kuusi oltaisiin kannettu sisälle, kuusen jalka tuotiinkin ulos. Autokatoksessa odotti kaksi kuusta, joista toinen nostettiin jalkaan ja toisesta alettiin sahata oksia. Sen jälkeen joulukuuseksi valitun puun runkoon porattiin reikiä, joihin sitten työnnettiin siitä toisesta kuusesta sahattuja irto-oksia, jolloin lopputulos oli tuuhea, tasainen ja upea. Sen jälkeen kuusi kannettiin varovasti sisälle, missä olikin jo aikamoiset tuoksut. Äiti lämmitti uunissa käpyjä saadakseen ne kauniisti auki. Avautuneisiin käpyihin sidottiin ohuet huomaamattomat langat, joilla ne ripustettiin kuusen oksille roikkumaan. Vasta sen jälkeen alkoi varsinainen valaistus ja koristelu. Aikaa tuohon hulluuteen meni nelisen tuntia ja sitä ennen äitini oli kerännyt metsästä ämpärillisen käpyjä ja naapurin mies käynyt kaatamassa ne kaksi kuusta.
Joulu taisi olla äidilleni joka vuosi jonkinlainen näyttämisen paikka. Nyt hänenkin kuolemastaan on jo vuosia. Aina kun näen joulukuusen, ajattelen häntä – ja toisaalta myös juroa isääni, joka suostui tuohon äidin keksimään hössötykseen mukisematta kaikki lapsuutemme joulut.
9. Puhelu joulupukille
Suvullamme oli suuri perinne viettää jouluaattoa lapsuuskodissani. Isäni teki joulupukin keikkoja tädin miehen kuskatessa häntä pitkin kyliä. Luonnollisesti yksi noista keikoista pysähtyi meidänkin kotiovellemme, jossa kuudentoista serkuksen rytmiryhmä vanhempineen ja isovanhempieni kanssa pukkia odotteli. Eräänä jouluna pukin vieraillessa meillä, taisin olla silloin viidentoista, kotipuhelimemme soi. Tuohon aikaan ei ollut vielä kännyköitä tai lankapuhelimien numeronnäyttöjä. Katselin siinä pieniä serkkujani joulupukiksi pukeutuneen isäni sylissä vastatessani puhelimeen perheemme sukunimellä. Kyllä, se oli silloin ihan normaalia.
”Onko isäsi kotona?”
”Onhan se”, vastasin, ja pyysin isääni puhelimeen.
Silloin se välähti kesken lauseen. Isäni oli kyllä kotona. Serkkuni eivät sitä tosin tienneet. Nielaisin sanani, nostin luurin takaisin korvalleni, ja sanoin:
”Ei ole.”
Löin luurin korvaan, enkä vielä tänäkään päivänä tiedä kuka tuo soittaja oli. Tuskin hänellä kuitenkaan oli asiaa joulupukille.